Artikkelit

Verkkouutiset 13.1.2008

MELODIOITA KITARALLA JA TRUMPETILLA

Toinen viime vuoden lopun kiintoisista kotimaisista jazzuutuuksista on kitaristi Teemu Viinikaisen ja trumpetisti Mikko Pettisen duolevy Searching for melodies. Akustinen duo tulkitsee levyllä muun muassa Burt Bacharacin, Tapio Rautavaaran, Kaj Chydeniuksen, Elvis Costellon ja Stevie Wonderin sävellyksiä.

Molemmat muusikot ovat viime vuosina olleet ahkerasti esillä eri kokoonpanoissa ja myös monilla levyillä. Duolevy päästää kuitenkin taidot ja näkemykset esiin vielä monia aiempia julkaisuja paremmin. Viinikaisen kitara soi täyteläisesti ja kantaa rytmiä, kun taas Pettinen lähinnä vastaa melodioista.

Ja melodioista on kyse, kuten levyn nimikin kertoo. Tulkinnoissa on näkemystä ja persoonaa, mutta myös asiaankuuluvaa kunnioitusta alkuteoksille. Hyvä esimerkki on Sininen uni, jonka teemaan Viinikainen johdattaa kitarasointujen introlla. Pettinen liittyy mukaan kuljettaen improvisaatiotaan teeman ympärillä tyylillä, joka yhdistää mollisointujen melankolian viiltävään ylärekisterin kirkkauteen.

Levyn äänimaailmaa leimaa rauhallinen puhtaus ja kirkkaus, sekä pitkähkön kaiun tuoma tilan tuntu, joka alleviivaa erityisesti Viinikaisen kitarointia. Levy on kuin maailman hälinän keskelle pystytetty rauhallisuuden saareke.

PETE PAKARINEN

Hifimaailma 1/2008

Pettinen&Viinikainen: Searching for Melodies
(Impala)

Hieno idea, onnistunut toteutus. Trumpetisti Mikko Pettinen ja kitaristi Teemu Viinikainen osuvat johonkin olennaiseen tarttuessaan jazzduona laajakatsantoiseen materiaaliin ja työstäessään siitä ehjän äänitekokonaisuuden. Akustisesti, avoimin aistein ja tyylitietoisesti, mutta silti suistumatta sievistelyyn.

Jazzin perinteisempää laitaa unohtamatta kaksikko ottaa mittaa niin Rautavaarasta (Sininen uni) kuin Stevie Wonderistakin (Secret Life of Plants) kajoten myös Chydeniukseen (Sinua, sinua rakastan) ja Burt Bacharaciin (Walk on By). Toimivia poimintoja melodisen musiikin eri maailmoista ja mitä mainioimpia löytöjä jazzinnusprojektin peruspilareiksi, omien sävellysten ohessa.

Tarina ei kerro, kauanko kaverukset ovat studioaikaa käyttäneet, mutta musisoinnin mutkattomasta menosta voisi päätellä taltiointien tapahtuneen vähin otoin. Jälkiprosessointikin lienee suoritettu minimalistisin metodein. Hyvä niin. Hengettömäksi hiottuja ja steriileiksi siivottuja hoitoja julkaistaan aivan riittämiin.

JAAKKO ERÄPUU

Aamulehti 13.4. 2006

VIRRET TAIPUVAT HERKÄKSI JAZZIKSI
Musiikki - Jukka Perko, Severi Pyysalo, Teemu Viinikainen Aleksanterin kirkko 11.4.

Virret ovat oivaa materiaalia kuulaan, pohjoismaisesti värittyvän jazzillisen ilmaisun pohjaksi. Niiden melodiat ovat eleettömän painavia, rytminen poljento yllättävänkin vetävää ja harmoniat yksinkertaisia, mutta samalla vapauttavia ja avaria. Kappaleiden traditionaalisuus puolestaan antaa niin muusikoille kuin yleisöllekin yhteisen taustan, jolle rakentaa rohkeasti uudenlaisia tulkintoja ja vastaanoton avoimuutta.

Aleksanterin kirkossa musisoinut saksofonisti Jukka Perkon, vibrafonisti Severi Pyysalon ja kitaristi Teemu Viinikaisen trio osoitti virsiohjelmallaan, miten eri musiikinlajien puroista voi ihanteellisimmillaan virrata jotakin suurta ja yhtenäistä. Trion häikäisevää soittoa kuunnellessa ei lopulta ollut niin väliä tuliko sieltä jazzia, kamarimusiikkia vai hengellistä musiikkia. Se oli vain puhdasta Musiikkia, jossa riitti annettavaa hyvinkin monenlaisiin tarpeisiin.

Perko-Pyysalo-Viinikainen -trio on on soittanut yhdessä pitkään, mikä kuului kautta konsertin mitä hienovaraisimpana sävyjen rikkautena. Näin saumaton vuorovaikutus voi kehittyä vain vuosien työllä. Tälle triolle onkin ominaista, että se todellakin on aito trio, jossa jokaisen soittajan panos on yhtä tärkeä.

Toisaalta nämä kolme muusikkoa ja instrumenttia täydentävät toisiaan mainiosti; Viinikainen komppasi erinomaisesti, Pyysalo loi kiehtovia harmonioita, ja Perko antoi melodioille usein sen lopullisen täyttymyksen muodon hienon sooloilunsa ohessa. Nautinnollisiin sooloihin ylsivät myös kitaristi ja vibrafonisti. Pyysalo rakensi huiman sävelten katedraalin Puolees Jeesus rukouksin -virren pitkässä johdantoimprovisaatiossa. Viinikainen taas työsti Käyn kohti sinua -virren alkua hiljaisin sävyin, mutta intensiivisesti ja taidokkaasti. Konsertin emotionaalinen huippu taisi olla Suojelusenkeli, johon trio latasi valtavasti herkkyydellä silattua energiaa. Lopun Nyt ylös sieluni innoitti muusikot musiikin perusteille, eräänlaiseen rytmiseen alkutilaan, jossa ääniä tuotettiin monenlaisin tavoin ja tehoin.

Harri Hautala

Savon Sanomat 21.3.2006

BEBOP - TÄYTTÄ HERSYVÄÄ ELÄMÄÄ!
Jukka Perkon Viisikko Jazzklubilla 18.3.

Harva meistä varmaan on kokenut elektrodien kautta annettavan sähköshokin. Mutta soittimilla annetun kuulijat saivat kokea, kun Jukka Perkon Viisikko avasi pelin Musiikkikeskuksen jazzklubilla viime lauantaina. Ensi isku annettiin Dizzy Gillespien (k.1993)sävellyksen Bebop tulkinnalla. Alttosaksofonisti Jukka Perkon johtama jazzkvintetti on todella superkokoonpano. Perkon itsensä lisäksi kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Teppo Mäkynen nappasivat viimevuotisen kriitikkoäänestyksen ykkössijan. Trumpetisti Tero Saarti ja basisti Ville Huolman niin ikään ovat jazzin saralla tunnettuja ja päteviä muusikkoja. Kuopiolaisen jazzyleisön vainu on hämmästyttävän hioutunut. Istumapaikat klubilla loppuivat heti kättelyssä.

Jukka Perkon Viisikon tyylillinen idea oli esitellä kuulijoille, mitä 40-luvulla syntynyt bebop oikein tarkoittaa. Sehän tarkoittaa sitä, että aiemmin hallinneeseen swingiin verrattuna sekä melodiat, harmonia että rytmit ovat komplisoidumpia. Siis kuulijankin rooli on vaativampi. llan sävellysnimissä Dizzy Gillespie, Perkon mukaan bebopin isä, äiti ja kätilö samalla, oli näyttävästi esillä, niin kuin pitääkin. Myös suomalaista materiaalia kuultiin, jonkin vanhemman klassikon tuore tulkinta sekä bändin omaa tuotantoa. Bebop-tyylillä soittavalle bändille blueskaan ei suinkaan ollut vierasta.

Ohjelmiston alkupuolella kuultu bluesnumero veti eteenpäin kuin riivattu. Ville Huolmanin bassotyöskentely oli vaikuttavaa, osakkeiden arvo on nousemassa. Säveltäjä Jukka Perkon kappale Tupe ei suinkaan ollut mitään kliseetä. Kvintetti rakensi numeron tulkintaan kerrassaan ihanan mainstream-vedon, imevän svengin vailla vertaa. Perko puhalsi altostaan rikkaat, päättymättömän pitkät säveljonot, Mäkynen rakensi kapuloillaan jännittäviä nyansseja. Gillespien sävellyksen Night in Tunisia tulkintaa voi pitää eräänlaisena tapauksena täälläpäin. Se synnytti ainakin varttuneen polven kuulijoissa luvallisen nostalgian ja autenttisen atmosfäärin. Viinikainen soitti loisteliaan, tyylinmukaisen, pitkän soolon, samaa työtä teki Perko salamasormillaan. Mäkysen väkevä soolo synnytti yleisössä ilonkiljahduksia. Loppuun Saarti kehitti komean epilogin. Sanalla sanoen bändi näytti, mitä on jazzin substanssi.

Entä romantiikkaa? Kyllä sitäkin. Rauno Lehtisen sävellyksessä On hetki Perko toteutti altollaan pilven pehmeän soinnin, ja Saarti seurasi vanavedessä. Gillespien Con Alma alkoi Viinikaisen pitkällä introlla, erinomaisen taidokkailla sointuharmonioilla. Siitä kehittyi herkkää, lyyristä bebopin romantiikkaa, jota yleisö kuunteli kuin kirkossa. Ohjelman viimeisenä numerona kuullun Mäkysen sävellyksen tempo oli kuin etenevää universumin alkuräjähdystä. Jälkiruoka oli tyylillä valittu, Tizolin ja Ellingtonin Caravan.

Todellisen jazzin gourmet-aterian tarjosi Jukka Perkon Viisikko. Sekä soittajien että yleisön tunnelma oli katossa. Jukka Perko on ohessa mahtava spiikkeri. Mutta pitäisi myös vähän varoa. Teppo Mäkynen meinasi jo kuolla yhdellä kohtaa nauruun, ja hän on tärkeä mies bändissä.

PAULI VESAKAS

Keskisuomalainen 14.3.2006

RIEMUKAS PALUU JUURILLE
Jukka Perkon Viisikko Jazz Barissa 12.3.2006

Jukka Perkon uusi yhtye avasi Jyväskylän debyyttinsä Dizzy Gillespien Bebop-biisillä, ja samalla tuli julistettua illan teema. Punainen lanka löytyi konstailemattomasta peruspiipopista ja sellaiseksi sovitellusta suomalaisesta iskelmästä. Joukkoon heitettiin myös muutamia omia sävellyksiä, jotka istuivat saumattomasti kokonaisuuteen.

Jukka Perko oli harjoitellut valmiiksi spiikin "enpä ole ennen nähnyt näin vähän ihmisiä Jazz Barissa". Sunnuntai baaripäivänä siis vähän jännitti etukäteen, vaan turhaan. Lähes salillinen musiikinystäviä oli löytänyt paikalle. Arki-iltoja silloin tällöin häiritsevät möykkääjät olivat jossakin ihan muualla. Kiitos kokeilusta, ja toivotaan jatkoa sunnuntai-jazzeille!

Jukka Perko on 20-vuotistaiteilijajuhlansa kunniaksi palannut siihen musiikkiin, jolla hän löi itsensä kansakunnan tietoisuuteen. Paluu bebop-juurille tällaisella huippumiehistöllä on riemukas, ja kaikesta tekemisestä paistoi yhtyeen hyvä henki. Hauskanpito lavalla yltyi niin pitkälle, että paras sisäinen vitsi sai pelimannien pokan pettämään täysin kesken A Night in Tunisia -kappaleen.

Jos jazzin ylin ihanuus on sitä, että muhevasta yhteissoitosta irrotaan kukin vuorollaan ekstaattisiin sooloihin, Perkon Viisikko on hyvinkin ihana. Konsertti oli nyt kuitenkin hengeltään sunnuntainen, eli pikemminkin rennon jouheva kuin tiukan energinen. Se tuli joka tapauksessa selväksi, että bändin solistinen osaaminen on huippuluokkaa miten tahansa mitattuna.

Teemu Viinikainen soittaa tässä yhtyeessä pehmosointista orkesterikitaraa, ja vaikka konteksti on nyt huomattavasti totuttua perinteisempi, Viinikaisen koukeroinen lennokkuus hämmästytti jälleen. Trumpetisti Tero Saarti tykitti illan tulisimmat soolot, mutta taipui myös aistikkuuteen balladityylittelyssä.

Jukka Perko on siinä vaiheessa uraansa, että hänen ei enää tarvitse todistaa mitään kenellekään. Kaikki korvalliset sen tietävät: tässä on yksi maailman parhaista saksofonisteista. Perko soittaa alttoa täydellisesti, pakottoman irtonaisesti ja täyteläisen kypsästi. Encoren Bud Powell -tribuutissa Perko palautti mieleen läpimurtoaikansa lempinimen Little Bird, niin kevyttä ja kaunista oli alttosaksofonin liito.

PENTTI RONKANEN

Rytmi-lehti 7/2005

Teemu Viinikainen: Tales of Robert Dickson
KSJAZZ

IMPROVISOIDEN STUDIOSSA

Palkittu ja kehuttu kitaristi Teemu Viinikainen meni puolisentoista vuotta sitten studioon valmiin sävellyskasan ja pitkäaikaisten soittokumppaneidensa, basisti Timo Hirvosen ja rumpali Jussi Lehtosen kanssa. Mukaan otettiin vielä sopivasti täällä vieraillut trumpetisti Tim Hagans, jonka kanssa trio oli jo aiemmin soitellut.

Vaan kuinkas kävikään! Sävellysnipusta hyödynnettiin loppujen lopuksi vain kolme kipaletta. Loput, eli suurin osa levylle päätyneestä musiikista, syntyi studiossa spontaaneina yhteisimprovisaatioina. Peruskolmikon neljän vuoden yhteinen soittokokemus on antanut hyvän pohjan heittää hilseestä tavaraa purkkiin, ja alan vanhana kettuna Hagansin on ollut helppo hypätä mukaan musiikin virtaan.

Puolihuolimattomalla sokkokuuntelulla eroa nuoteiksi kirjoitettujen biisien ja improvisaatioiden välillä ei edes huomaa. Tarkemmalla kuuntelulla sitten toki huomaa, milloin teemat tulevat valmiiksi kirjoitetuista nuoteista ja ovat strukturoidumpia kuin hatusta paiskatut biisit. Musiikillisesti sävellykset ja improvisaatiot ovat tasa-arvoisessa asemassa keskenään: täysipainoista ja tyylikästä tavaraa molemmat.

TIMO VÄHÄSILTA

Keskisuomalainen 13.10.2005

ÄLYA, ILOA JA ENERGIAA
Kanneste-Viinikainen-Riippa Jazz Barissa 12.10.2005

Saksofonisti Jussi Kannaste on viime aikojen positiivisimpia "uusia" ilmiöitä kotomaan jazzkentillä. Hän ei monien muiden saksofonistien tapaan ole noussut pinnalle varhaiskypsänä teinitähtenä, vaan on tullut tunnetuksi vasta nyt vajaat kolmikymppisenä, valmiiksi kypsänä taiteilijana ja persoonallisena muusikkona.

Kannaste iski ensimmäisen kerran kunnolla viime vuoden joulukuussa, jolloin Suomea kiersi yhdessä toisen saksofonistin, Olli Ojajärven kanssa kasattu kvartetti. Vastikään debyyttilevynsä julkaissut Kannaste-Ojajärvi Quartet on loistava pikkuyhtye, nykysaksofonin taidetta mehevimmillään.

Reippaasti erikoisempi kokoonpanoltaan on Kannasteen uusin projekti, trio, jonka täydentävät kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Joonas Riippa. Saksofoni, kitara ja rummut ei ole mikään arkipäiväinen yhdistelmä.

Pakolliseksi mielletyn basson puuttuminen antaa soittajille vapauksia rytmien ja harmonioiden käsittelyyn, mutta tuo myöskin vastuuta. Homma on pidettävä raiteillaan ja svengi luotava ilman tuota yleensä niin uskollista solistisen muusikon parasta ystävää.

Erikoisella koostumuksellaan KVR-trio ylsi Jazz Barissa suorastaan loistokkaaseen toteutukseen. Yhtyeen aseita olivat irtonainen ja kepeän leikittelevä yhteispeli, mykistävä solistinen osaaminen ja perusteelliset, mutta jäntevästi kehitellyt improvisaatiot. Nyt uskottiin vahvasti yksilöiden osaamiseen, annettiin tilaa solistisille seikkailuille.

Teemu Viinikainen soittaa nykyään keikoilla jo sellaisia juttuja, että voidaan ihan tosissaan puhua maailmanluokan kitaristista. Taas kuultiin soundillisesti upeata, teknisesti kekseliästä ja uskaliasta irrottelua.

Tässä on nyt sellainen muusikko, jolla on mahdollisuuksia viedä jazzkitaraa ihan uusiin suuntiin. Ajoittain huikeata näytöstä!

Paitsi ettei tietenkään ollut kysymys mistään näytöksestä. Kyllä trio toimi upean eläväisesti nimenomaan kokonaisuutena, niin omissa tuoreissa originaalikappaleissaan kuin versioidessaan nokkelasti mm. Thelonious Monkia, Sam Riversia tai Antonio Carlos Jobimia.

Jazz Barin tällä kertaa vahvasti muusikkopitoinen yleisö hyrisi tyytyväisenä keikan jälkeen. Ei ihme, saatiinhan nyt kuulla musiikkia, jossa oli runsain määrin ja hyvässä suhteessa älyä, iloa ja energiaa.

PENTTI RONKANEN

Suomijazz 5.10.2005

Teemu Viinikainen: Tales of Robert Dickson
KSJAZZ

Suomijazzin arvio:

Teemu Viinikainen on osoittanut muusikon taitonsa suomalaiselle jazzyleisölle jo monella tavalla. Ehkäpä siksi hänen ei ole ensimmäisellä levyllään tarpeen pullistella kitarasankarin lihaksilla, vaan hän voi luottaa oman tekemisensä kypsään musikaalisuuteen ja levyllä soittavan oivallisen yhtyeen kuuntelevaan yhteispeliin. Jopa levyn solistinen pääosa on levyn amerikkalaisella vieraalla trumpetisti Tim Hagansilla, joka on tullut ainakin täällä Pohjois-Suomessa tunnetuksi Luulajassa majaansa pitävän mainion Norrbotten Big Bandin kapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Davismaisen harkitusti soittava Hagans sopii erinomaisesti levyn rauhalliseen henkeen. Myös Timo Hirvosen ja Jussi Lehtosen komppipari onnistuu löytämään musiikin kokonaisuutta tukevan vähäeleisen grooven.

Tasalaatuisen levyn kohokohdiksi erottautuvat jämäkkä "Sneaking Part I", jännittävästi hiipivä "Space Dozen" sekä akustisella kitaralla soitetut sooloraidat, musiikinlajin perusasioita pelkistävä "The Blues" ja levyn herkästi päättävä "Kaituri". Oman lisävärinsä levylle tuovat myös kaksi kitaran ja trumpetin duoimprovisaatiota. Teemu Viinikainen on julkaissut onnistuneen itsensä näköisen ja sympaattisen debyyttilevyn, mikä ei varmasti ole yllätys Viinikaisen harkitun tyylikästä kitarataidetta aiemminkin kuunnelleille.

JUKKA PIIROINEN

Keskisuomalainen 26.9.2005

TEEMU VIINIKAINEN ON SYKSYN "KUUMA" KITARISTI
Tales of Robert Dickson (KSJAZZ)

Kolme kotimaista jazzuutuutta, yksi kitaristi. Hankasalmelta maailmalle lentänyt Teemu Viinikainen kasvattaa levytettyä tuotantoaan tasavahvalla trilogialla, joista omiin nimiin tehty soolo esittelee kitaristin tyylikästä soittoa monipuolisimmin.

Teemu Viinikaisen ensimmäisen "oman" levyn kappaleista vain kolme on ennalta sävellettyä musiikkia. Muut ovat syntyneet studiossa improvisoiden. Musiikki on kuitenkin niin selväpiirteistä, ja kokonaisuus dramaturgisesti taiten ryhmitelty ja rytmitetty, että tuota tekemisen tapaa on vaikea todeksi uskoa. Levyltä löytyy selkeä punainen lanka, oma hyvä henki.

Viinikaisen johtama perustrio on ollut kasassa nelisen vuotta. Basisti Timo Hirvonen on maan kyvykkäimpiä sähköbasisteja ja rumpali Jussi Lehtonen vähintään samaa tasoa. Hirvosta ja Lehtosta on kuultu monissa superenergisissä yhteyksissä, mutta tällä levyllä turboahdettu draivi antaa tilaa rauhallisemmalle etsinnälle ja sävyttelylle.

Viinikainen itse antaa levyllä hyvän kuvan monipuolisesta osaamisestaan ja tyylitajustaan. Levyllä voikin kuulla kerrassaan omaperäistä ja kypsää kitarataidetta.

Vaikka solistinen voima olisi omillaankin riittänyt hyvin, trio esittelee bonuksena vielä vierailevan solistin, amerikkalaisen trumpetistin Tim Hagansin. Suomestakin löytyy jo mielenkiintoisia trumpetisteja, mutta kyllä taidokas Hagans on hyvä valinta. Ja tuopa Hagans mukanaan oivan työvälineenkin yhtyeelle.

Hiljaisen sinisävyinen Space dozen on Hagansin sävellys, ja sen hillitynkomea sfääreily määrittelee hyvin levyn linjaa: Viinikainen ja kumppanit makustelevat ihan rauhassa, etsiskelevät ajan ja ajatuksen kanssa yhteistä säveltä, ja lopputulema on vaikuttava.

Kvartettisoitannan lomassa tunnelmoidaan pienemmin. Kahden soolokappaleensa lisäksi Viinikainen improvisoi yhdessä Hagansin kanssa pari lyhyttä välisoittoa. Sooloissa ja duoesityksissä sähkökitara on vaihtunut akustiseen, ja upeasti soi tämäkin instrumentti. Kuunnella sopii Viinikaisen levollista bluesimprovisaatiota tai levyn rauhaisaa lopetusta, Perko-Pyysalo-Viinikainen levyltä tuttua Kaituri -helmeä.

PENTTI RONKANEN

Hifi-lehti 9/2005

Teemu Viinikainen
Tales of Robert Dickson,
KSJAZZ

Kerta kaikkiaan loistava esikoislevy, jossa kitaristi Viinikainen kunnostautuu myös tuottajana ja Tommi Vainikainen äänittäjänä ja miksaajana. Bändissä soittavat amerikkalainen tähtitrumpetisti Tim Hagans, basisti Timo Hirvonen ja rumpali Jussi Lehtonen. Hagansin ilmiselvä Miles Davis -henkisyys lisää albumiin ilmavuutta ja rauhaa. Erityisesti ilahduttavat studiossa toteutetut improvisoinnit, jotka hahmottuvat kirkkaina ja leijuvat aistikkaina alitajuntaan. Kaikilla muusikoilla on ihailtavan suuret korvat. Mutta miten maineikas 1810-luvun sioux-heimon intiaanipäällikkö Robert Dickson liittyy asiaan??

ERKKI LEHTOLA

Verkkouutiset 11.8.2005

VIINIKAISEN VAKUUTTAVA SOOLO

Jazzkesän mielenkiintoisin uutuus on kitaristi Teemu Viinikaisen soolodebyytti Tales of Robert Dickson, jolla niinikään kannuja paukuttaa rumputaiteilija Jussi Lehtonen. Muut soittajat ovat amerikkalaistrumpetisti Tim Hagans ja tanakka fenderbasisti Timo Hirvonen.

Viinikainenkin, joka muuten on viime vuoden Sony Jazz -palkittu, on jo monesti ja monien mukana levyttänyt, joten kovasti paikallaan on kuulla häntä omalla levyllään. Ympäröivä kolmikko luokin koko ajan kiinnostavana pysyvän ympäristön Viinikaisen akustisen teräskielikitaran herkälle ja vivahteikkaalle soinnille.

Hagansin trumpetti on tosin välillä vähällä varastaa shown, mutta toisaalta taipuu myös oivallisesti säestyksellisempään osaan yhteisissä duo-improvisaatioissa. Sääli, että ne jäävät niin lyhyiksi. Toisaalta tunnelmien hallitussa vaihtelussa on myös levyn mielenkiinto. Pohjalla on sähköinen jännite silloinkin kun eturivissä tunnelmoidaan.

Improvisoinnin voimasta sekä toimivasta kemiasta soittajien kesken kertonee myös se, että monet levyn kappaleista on merkitty koko yhtyneen sävellyksiksi. Mutta aivan herkullisesti – vahvalla näkemyksellä – soi myös Viinikaisen soolokitara neljä ja puoliminuuttisella kappaleella The Blues. Oiva levy paranee vain kuuntelun mittaan.

Tales of Robert Dickson on mielenkiintoisesti julkaistu Yhdysvalloissa vaikuttavan suomalaisrumpali Klaus Suonsaaren KSJazz -levymerkillä. Äänitykset on tosin tehty jo keväällä 2004 Helsingissä.

PETE PAKARINEN

JAZZKITARAN JUHLAA

The Bronson Jazz Barissa 18.11.2004

Teemu Viinikainen (g)
Mikko Helevä (org)
Teppo Mäkynen (dr)

The Bronson tarjosi kitaristi Teemu Viinikaisen johdolla makoisan jazzillan Jyväskylässä. Konsertin yleisö oli jazzin tulevaisuuden kannalta ilahduttavan nuorta, ja myös muusikkopitoisuus oli huomattavan korkealla. Teemu Viinikainen ja Teppo Mäkynen ovat kiinnostavimpia ja seuratuimpia nuoria muusikoitamme, joten kitaristeja ja rumpaleita oli nytkin runsaasti paikalla oppia ammentamassa.

Tiukka pikkuyhtye veti kaksi toimivaa, energistä settiä, mutta antoi tilaa myös lyyriselle maalailulle. Keikan alkuosan kappaleet eivät sävellyksinä jääneet vielä sen kummemmin mieleen, vaikka olivatkin oivallisia alustoja The Bronsonin vaihtelevalle ja hyvin jäsennellylle jamittelulle. Stevie Wonder teki seuraa mm. Helevän ja Viinikaisen kappaleille. Tärkeintä oli kuitenkin se miten yhtyekudos eli ja hengitti ja miten The Bronsonin soittajat irtosivat lennokkaisiin sooloihin.

Toisen setin puolivälissä alkoi sävellyksellisestikin vahva jakso, jossa Paul Simonin Still Crazy After All These Years toimi hyvänä kevyenä välipalana painokkaiden teosten välissä. Näitä olivat Teppo Mäkysen sävellys Wheat Beaver ja Charlie Minguksen nerokas sinisävyinen Goodbye Pork Pie Hat, joka oli Teemu Viinikaisen verevän sävyttelyn ja linjakkaan improvisoinnin näytöstä, kitaransoiton juhlaa siis.

Muutenkin Viinikainen esitti illan aikana ehkä parasta mitä olen häneltä kuullut. Soundillisesti poissa oli nyt U-Street -kuvioista tuttu pinkeän tiukka sähkökitarasoundi, ja tilalle oli tullut erinomaisen miellyttävä, paksu ja pehmeä puoliakustisen orkesterikitaran sointi. Tämä Jazzliiton kiertue oli suoraa seurausta Viinikaisen voittamasta Sonyn jazzpalkinnosta. Siinä mielessä The Bronson osui nappiin, juhlakalu Viinikainen oli hienosti esillä ja ylsi parhaimpaansa.

Kun myös Teppo Mäkynen tuntuu sopeutuvan ongelmattomasti mihin tahansa jazzilliseen, rytmimusiikilliseen ja improvisoivaan meininkiin, The Bronsonilla on jamitteluilleen koossa oivallinen pohja. Mitään vikaa ei ole myöskään kolmannessa pelimannissa, jouhevasti svengittelevässä urkuri Mikko Helevässä. Pientä ongelmaa The Bronsonin kokonaisuuteen syntyy kuitenkin bassokuljetuksista. Hammondistien tyypilliseen tapaan Heleväkin hoitaa yhtyeen bassot, mutta hänen vasen kätensä ei pärjää tässä hommassa esimerkiksi Barbara Dennerleinin jaloille, eikä tietenkään yhdellekään pätevälle oikealle basistille. Vertailu on tietysti epäreilua, hammond -bassot kuuluvat tähän alkujaan säästösyistä kehittyneeseen yhtyeformaattiin ja sillä siisti.

Omanlaisensa tiivis svengi ja rytmillinen ajattelu formaatista syntyy, täysin oikean basistin käytöstä poikkeava. Eikä Helevän basson svengaavuudessa sinänsä mitään vikaa ollut, yksinkertainen oli nyt kaunista, ja musiikissa tapahtui kyllä tarpeeksi ilman basistiakin. Jazz Barin keikalla probleemia tuli lähinnä soundillisesta puolesta, hammondbasso ei nyt erottunut tarpeeksi selkeästi, vaan jäi pohjalle hahmottomana humisemaan.

Perusteiltaan The Bronson on mainiota modernia urkujazzia, mutta mielenkiintoiseksi bändi kohoaa kyllä nimenomaan Viinikaisen solististen kykyjen ansiosta. Maailmanluokan meininkiä Hankasalmelta!

PENTTI RONKANEN